Itkuvirsiä ovenraosta

Kun Järnefeltin perheen taloudenhoitaja Heta Kauppinen kulki askareissaan talon isännän, taiteilija Eero Järnefeltin ateljeen ohi, hänen katseensa saattoi joskus eksyä ovenraosta ateljeen puolelle.

Vuonna 1893 hänen silmiinsä sattui näky, joka oli yhtä aikaa sekä tavanomainen että eriskummallinen. Taiteilija siellä maalasi muotokuvaa, kuten tavallisestikin, mutta näkymästä teki poikkeuksellisen mallina istunut henkilö.

Mistä ateljeessa oli kysymys, siitä on Järnefelt itse kertonut myöhemmissä muistelmissaan:

”Olin ollut huolissani, etten ehkä saisi tuosta luonnonihmisestä näin tilaamalla sellaista, jota olisin tahtonut nähdä ja kuulla. Heti ensi hetkestä huomasin kuitenkin, kuinka luontevasti hän asian ymmärsi. Pyysin häntä laulamaan itkuvirsiänsä, ikään kuin todella olisi haudalla. Hän nojautui tuolin selkämystä vasten ja alkoi laulella hiljallensa noita omituisia kaihoisia säkeitä, joissa ammoinen menneisyys värähteli salaperäisenä utukuvana. Minä piirtelin ja maalasin ja kuuntelin ihastuksella hänen virsiänsä. Vähitellen hänen silmänsä alkoivat kostua, ja pian valuivat kyynelet virtanaan. Hänen kasvoillaan kuvastui niin välitön surun ja haaveen ilme, ettei tuo itku mitenkään voinut olla tekoitkua. Koko mielikuvituksensa vilkkaudella ja tunne-elämänsä herkkyydellä hän eläytyi tunnelmaan, luultavasti muistellen omia rakkaita vainajiaan. Levätessä hän sitten jutteli minkä mitäkin ja nauroi makeasti, mutta heti kun siirryttiin itkuvirsiin, palasi hän takaisin tunnelmaansa.”

Eero Järnefeltin, maalaustaiteemme verrattoman ihmiskuvaajan mallina oli Larin Paraske, itkijänainen, suuri runonlaulaja; tuo pikkuruinen eukko, jonka kuvapatsas katselee meitä Mannerheimintien varrella ja jonka muistoa joku ohikulkija ehkä tänäkin kesänä kunnioittaa voikukkaseppeleellä.

Hänet siis lastenhoitaja Heta Kauppinen näki ensi kerran ateljeen ovenraosta. Heta, hurskas pohjoissavolainen herännäisnainen, silmäili kuivahkoa pikku mummoa, joka kansallispuvussaan valkeassa sarkakauhtanassa ja punaisessa päähineessään lauloi virsiänsä.

”Mikähän on tuokin raukka, joka ei ole saanut oikeata jumalansanaa kuulla?”

Hetan silmissä ortodoksi Paraske oli vain puolipakana.

* * *

Larin Paraske, jonka tyttönimi oli Paraskovia Mikiittina, oli todella kotoisin rajan takaa ortodoksiselta Venäjältä, Inkerin Karjalasta, jossa hän oli viettänyt lapsuutensa ja nuoruutensa maaorjana, kunnes avioiduttuaan parikymmenvuotiaana vuonna 1853 ja siirryttyään sitten Suomen puolelle oli vapautunut.

Elämä ei ollut ollut jatkossakaan helppoa, sillä työvoutien piiska oli vaihtunut kohtalon kolhuiksi. Kaksikymmentä vuotta vanhempi mies oli sairas ja saamaton, ja viisi lasta saatettiin hautaan jo nuorina. 

Mutta surut eivät olleet sumentaneet Parasken muistia, joka oli ilmiömäinen. Jo lapsesta saakka hän oli tallettanut muistiinsa kuulemaansa kalevalaista runoutta, itkuvirsiä, joita hän oli myös itse sepittänyt koko joukon. Ja niitä hänelle oli tarjoutunut tilaisuus veisata monessa elämänsä vaiheessa.

Kun mies kuoli vuonna 1887, Larin Parasken kerrotaan hallinneen yli kolmekymmentä tuhatta runosäettä.

On pappi Adolf Neoviuksen ansiota, että Larin Paraske tuli samana vuonna esiin ja suuren yleisön tietoisuuteen. Sakkolan apulaispappi oli kohdannut Parasken, kun tämä oli tullut saattamaan pastorinkansliaan sokeaa naista, joka tarvitsi papintodistusta.

Kiiteltyään auttajaa Neovius oli saanut vastaukseksi pari sananlaskua. Kun jo ennestään kansanperinteestä kiinnostunut pappi edelleen tiedusteli, osasiko vieras runoja, Paraske vastasi:

”Mie kun lauluille lassein,

virren työlle työnteleini,

laulan mie yheksän yötä,

päivän laulan päästä päähän.”

Päivä ei riittänyt, sillä Paraske lauloi kaksi vuorokautta melkein yhteen menoon, kun Neovius häntä koetteli. Esitykseen sisältyi yhdeksänkymmenenyhden säkeen pituinen leskenvalitus, jonka hän lauloi miehensä muistoksi. Tämä, kuten muutkin itkuvirret, esitettiin ⅝ tahdissa ja niin, että jokaisen pitkän säkeen viimeiset tavut lausuttiin hiljaa, melkein kuulumattomalla äänellä. 

Pappiin Parasken esitys vaikutti kuin ilmestys. Siinä oli Karjalan kansan sielu hänen edessään ilmielävänä lukutaidottoman naisen hahmossa. Neovius ymmärsi, että hänen velvollisuutensa oli saattaa tämän sivistys ihmisten ilmoille.

Tilaisuus koitti, kun Neovius muutti vuonna 1889 Porvooseen. Paraske, joka oli ollut hyvillään siitä, että joku osasi arvostaa hänen kansantietouttaan, ikävöi tuttavan muuttoa ja ilmaisi kaipauksensa valitusvirrellä.

Mutta pitkään hän ei ehtinyt murehtia, sillä jo vuonna 1891 Neovius kutsui runonlaulajan luokseen, ja niin Paraskesta tuli porvoolainen ja pastorin perheenjäsen moneksi vuodeksi eteenpäin.

Tämän ajan Neovius käytti Parasken runojen taltioimiseen. Hän suunnitteli itkuvirsistä suurta kokoelmaa, mutta hanke raukesi ylettömän laajuutensa vuoksi. Parasken runot saatiinkin julkaistuiksi vasta seuraavalla vuosisadalla.

Vaikka julkinen läpimurto näin jäi saavuttamatta, Parasken vierailut pääkaupungin älymystön keskuudessa vaikuttivat sen sijaan välittömästi ja konkreettisesti. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran piirissä runoniekasta oltiin suuresti kiinnostuneita, ja tämän ympärillä parveilivat niin kirjailijat, taiteilijat kuin säveltäjätkin.

* * *

”Nykyään vallitsee taiteessa ja kirjallisuudessa suunta, joka panee äärettömän suuren arvon kansallisille aiheille. Maalauksessa esiintyy se siinä, että on melkein lakina taiteilijalle etsiä ja esittää kuvia hänen omasta maastaan. Taide-elämän keskipisteessä Pariisissa ei mikään herätä suurempaa huomiota kuin taideteos, joka tuo uusia seutuja, uusia kasveja, uusia ihmisiä ja uutta ilmaa...”

Näin kirjoitti Kasimir Leino vuonna 1890. Suomen kulttuuripiireissä oltiin perillä kansainvälisistä virtauksista, joissa ajan aatteet darwinismista nationalismiin rynnistivät rinta rinnan.

Pariisissa Hippolyte Taine oli julistanut jo parikymmentä vuotta aikaisemmin, että ihminen on ympäristönsä ja aikakautensa tuote, ja taiteilijan on löydettävä aikansa karakteristiset luonteenpiirteet ja niitä vastaavat tyypit. Émile Zola peräänkuulutti niin ikään ”levottomuutta herättävää” totuutta edes kurjuutta kaihtamatta.

Suomessa kansallinen tietoisuus oli kyllä herännyt jo aikaisemmin, mutta vasta nyt osattiin tarttua kansallisiin aiheisiin realismin hengessä ja etsiä kansan sielua sieltä, missä se oli. Siis: ”ulos maalle!”, kaikui salongeissa ja gallerioissa. Karelianismin kaukokaipuu oli iskenyt suomalaiseen kulttuurieliittiin.

Viisainta oli seurata Lönnrotin jalanjälkiä. Hänhän se oli kiertänyt korvet ja erämaat ja tuonut tullessaan ihmeellisiä aarteita, Kalevalan ja Kantelettaren.

Nuori taiteilija Axel Gallén, joka nautti ääriradikaalin mainetta, teki kesällä 1890 kuuden viikon retken Venäjän Karjalaan ja tuli aloittaneeksi kokonaisen sarjan pyhiinvaelluksia.

Kuusamoon olivat suunnistaneet Louis Sparre ja Emil Wikström, Kauko-Karjalaan arkkitehti Lars Sonck, kansanrunoudentutkija K. F. Karjalainen ja kirjailija-valokuvaaja I. K. Inha, kun taas Pekka Halonen vaimoineen vaelsi yhdessä Eino Leinon kanssa ”sampomatkalaisten venereittiä etsimässä”.

Eero Järnefelt ilmaisi ajan innostuksen osuvasti:

”Tuona suuren innostuksen aikana me nuoret taiteilijat riensimme ikään kuin löytöretkeläiset, ranskalaisen realistisen taiteen innoittamina, oman maamme kansasta ja maisemista hakemaan aiheita maalauksiimme. Ja kuten aina nuoret luulimme mekin löytäneemme Suomen kansan ja sen maisemat, Kalevalan ja Kantelettaren ihka uudelleen.”

Karjala kangasteli taiteilijoiden mielissä kadonneena paratiisina. Matkamuistoja etsittiin ja löydettiin.

Seurapiireihin tottuneille intellektuelleille erämaamatkailu ei kaikin puolin ollut ongelmatonta, vaikka kontakteja alkuperäiskansaan saatiinkin. Jopa äärimmäisyyksiin tottunut Gallén saattoi puuskahtaa, että paljon aikaa oli kulunut hukkaan eräälläkin syrjäseudulla, jolla ei ollut tarjottavanaan kuin pelkkiä moukkia, joista ei ollut saatavissa mitään irti.

Umpiruotsinkielisille tilanne oli tietysti vaikeampi, eivätkä he juuri uskaltautuneet itäistä rannikkoseutua kauemmas. Albert Edelfelt etsiskeli ”kauniita karjalaisia” Ruokolahdelta, mutta sillä kertaa ei tehty mainittavampia löytöjä. [Tässä viitataan kesän 1992 kohu-uutiseen ”Ruokolahden leijonasta”, jonka väitettiin liikkuvan vapaana luonnossa.]

Niin oli Eero Järnefeltkin jo ennättänyt kulkea Lönnrotin jalanjäljillä erämaita samoillen. Mutta vaikka Järnefelt oli tehnyt Juhani Ahon kanssa laajan matkan aina Vienan Karjalaan saakka, hän löysi oman näköalansa miltei lapsuutensa takapihoilta Pielisjärven rantamilta, Ukko-Kolin huipulta, josta hänen eteensä avautui mahtava järvimaisema, sittemmin sortokauden symboliksi sovitettu isänmaan koko kuva. 

* * *

Mutta Koliakin lähempänä istui nyt Larin Paraske, ”Kantelettaren ruumiillistuma”, luonnollisena ja teeskentelemättömänä mutta tavalla, joka antoi hänen hahmolleen arvokkuutta, ”ryhtiä ja suuruutta”.

Edelfeltille Paraske oli vieläkin suurempi onnenpotku, sillä hänen ei nyt tarvinnut enää väkisin haikailla kaukomatkailusta, kun runonlaulaja oli Porvoossa tavattavissa.

Edelfeltistä ja Paraskesta tuli pian hyvät ystävät. Taiteilija ja maailmanmies halusi esitellä eksoottista tuttavaansa kaikille mahdollisille tahoille, ja kun epäsuhtaista ystäväparia hieman kummasteltiin, Edelfelt korosti ylpeästi, että Paraske vasta oli todellinen kulttuuri-ihminen.

Myös Paraskelle tuttavuudesta oli iloa, ja myöhemmin hän muisteli lämmöllä ystäväänsä ”Alperfelttiä”, joka oli ”pyytänyt istumaan viereensä ja kauniilla käsillään ojentanut kuihtuneelle vanhalle eukolle virvokkeita kultareunaisista vadeista”.

Virvokkeista mieluisin oli epäilemättä kahvi, josta Paraske oppi Edelfeltin seurassa nauttimaan ja jota hän myöhemmin kotiseudulleen palattuaan kovasti kaipasi.

Larin Parasken vierailu Porvoossa oli osa karelianismin kultakautta, jossa itä ja länsi kohtasivat toisensa. Tuloksena syntyi kuolematonta taidetta. Karjalan kumpujen yöstä nostetut alkuvoimaiset aiheet työstettiin länsimaisella tekniikalla uuteen muotoon, uudeksi taiteeksi, uudeksi Suomeksi.

Ehkä eniten itse Paraskelle on kuitenkin velkaa suomalainen musiikki ja Jean Sibelius, joka myös kävi Porvoossa kuuntelemassa karjalaisia itkuvirsiä. Vaikka säveltäjä itse myöhemmin vähätteli vaikutusta, se on kuultavissa hänen koko tuotannossaan: länsimainen sinfonia soi suomalaisin sävelin, karjalaisin korostuksin. Soitto on suruista tehty.

Suuri runonlaulaja joutui kuitenkin koti-ikävän valtaan, ja niinpä hän palasi elossa olevien lastensa ja lastenlastensa luokse jo 1894.

Perheen asiat olivat pojan ja miniän johdolla luisuneet lähes perikadon partaalle. Perheriitojen seurauksena Larin Paraske joutui elämään loppuelämänsä vuoteen 1904 saakka surkeudessa, vaikka sivistyneet suojelijat koettivat hänen tilaansa kohentaa avustuksin ja eläkkein.

Kerran juhlittu runonlaulaja sai vuorostaan kuvitella mielessään kadonnutta aikaa ja seurapiirien loistoa vaatimattomassa mökissään.

* * *

Mutta Järnefeltin lastenhoitaja ei tiennyt tulevasta sen enempää kuin runonlaulajakaan. Salonkien aika oli vielä käsillä, kun Heta Kauppinen kummasteli outoa ilmestystä Järnefeltin ateljeen ovenraosta.

Eipä arvannut Heta, että isäntäväen oli majoitettava vieras tilan puutteen vuoksi hänen huoneeseensa nukkumaan. Siinä oli körttiläisellä kummastelemista. Lutherin virsistä mielenylennyksensä saanut Heta olikin alkuun tyrmistynyt lukutaidottoman ortodoksin hartauselämästä. 

Mutta ei kestänyt kauan, kun asuinkumppanit jo lähentyivät toisiaan. Ehkä he molemmat olivat kokeneet elämää kylliksi ymmärtääkseen, että ”ihmisillä on samat surut kestettävänään yhtä hyvin toisen kuin toisenkin kirkon helmassa”, kuten Yrjö Hirn on todennut.

”Kun Paraske eräänä lauantaina oli alkanut valmistautua ripille, oli Heta tosin ilmaissut valittelunsa sen johdosta ja paheksunut venäläisiä jumalanpalvelusmenoja. Mutta sunnuntain tullen uteliaisuus voitti ankaran tuomitsemisen, ja huonetoverukset astelivat yhdessä Uspenskin katedraaliin. Jonkin aikaa ennen tätä oli pantu merkille, että Hetan kamarista kuului veisuuta, ja ymmärretty, että körttiläinen koetti tutustuttaa puolipakanan Lutherin virsiin ja tankata aakkosia Paraske paran päähän.”

Sellainen oli idän ja lännen kohtaaminen kahden kansannaisen hahmossa. Siitä kohtaamisesta ei ollut seurauksena suuria taideluomia, mutta ennakkoluulojen hälvettyä ehkä sittenkin häivähdys todellista ymmärtämystä ja keskinäistä tasavertaista kunnioitusta.

”Heidän välilleen syntyi jonkinlainen ystävyys”, kertoo Järnefelt, ”ja niin he istuivat sitten vieretysten iltaisin, toinen kansallispuvussaan, toinen körttiläisnutussaan.”

                                

Essee professori Anto Leikolan esseeseminaarissa 5.5.1995. Innoituksen lähteenä käytetty: Hirn Yrjö 1939. Matkamiehiä ja tietäjiä. Tutkielmia suomalaisesta sivistyksestä ja Kalevala-romantiikasta. Ruots. alkut. ”Lärt folk och landstrykare” suom. Maijaliisa Auterinen. Otava, Helsinki.